tiramisua milanossa

Kosteanhuuruinen syrjäkylän tie eräänä sateisena perjantai-iltana milanolaisella maaseudulla.

Pienet korkkarit painautuvat kevyesti kaasulle. Pikkuisen värinää, putkutusta ja hienon hienoja kosketuksia. Kuin taidetta. Painan vähän kärjellä juuri oikeaan kohtaan polkimella. Siihen aivan reunaan. Ihan vähän. Nostaen korkoa samalla viistosti ylöspäin. Varoen kastunutta, jalkojeni alla repsottavaa mattoa, jotta korko ei tarrautuisi kumiseen läpyskään. En kompastuisi siinä ratin takana omiin jalkoihini. En juuri silloin, kun yritän kääntyä Euroopan taatusti kapeimmalla kujalla omasta kotiportistani ulos. Kaarteessa. Kaivon kohdalla tarraudun tiukasti rattiin ja käännän vasemmalle. Muuten posahdan päin naapurin valkeaa rapistunutta seinää. Juuri siihen, johon törmäsin laittoman usein kapeiden kujien kuskin urani alkuaikoina. Again. Again. Again. Keräten naarmua ohuen italialaisen pellin pintaan. Kuin tatuointeja.

Olen päättänyt opetella ajamaan korkokengillä. (vaatimattoman pienillä koroilla) Miksi? En tiedä. Non lo so. Ajattelen sen olevan mukavaa vaihtelua, arjen haaste, tai kenties kuuluvan osaksi uutta kulttuuriani. Milanolaisen hinterlandin taidemuoto. Sitä naiseuden urbaania selviytymisstrategiaa. Korkokengillä supermarkettiin. No matter what.

Tie on vapaa. I did it! Auto on taas noin viisi metriä turvallisesti kadulla, kunnes on tarrauduttava rattiin uudelleen. Korko ylös, kärki polkimen reunaan. Tiukka oikea ja seinää hipoen viereiselle edellistäkin kapeammalle kujalle. Mietin mielessäni, miten ihmeessä muinoin hevoset pääsivät kujalta kujalle kärryineen. Eikö niitä pyörryttänyt? Eivätkö kärryt kiitäneet pitkin seinien pintaa? KOLIN KOLIN KOLIN. Hymähdän hassulle ajatukselleni. Eetteristä tulvahtaa Vasco Rossin la vita spericolata, hulvaton elämä. Aivan niin. Absolutely crazy. Korkokengillä kapeilla kujilla, alla muutama humma ja villit vibrat. Seuraava auto on automaattivaihteinen. Eikä vieläkään farkku. 

Rystyset puristavat vaihdekeppiä valkeina kuin tarrautuisin viimeiseen tukkiin. Miten ihmeessä kukaan voi koskettaa yhtäaikaa rattia, vaihteita, radion volyymia, katsoa talojen seinistä kurottaviin jättimäisiin peileihin, oikealle, vasemmalle, (koskaan ei tiedä kuka tulee pienessä maalaiskylässä yksisuuntaista vespalla vastaan) värjätä huulia ja asettaa vielä aurinkolasit päähän säteiden sokaistessa kurvissa pyörivät silmät? Miten ihmeessä he tekevät sen? Ehjinä? 

Jotenkin. Sillä kaikki tämä on osana suurta projektia. Siinä minä missä muutkin. Asun maassa, jossa on kasvanut Ferrari, syntynyt ja kehittynyt sen kapeilla kujilla. Puhjennut kukkaansa sen nopeilla teillä. Minäkin pärjäisin kujalla kuin kujalla. For sure. Se vaatisi vain vähän hiomista, muutaman naarmun, ehkä kahdet sakot ja tippuneet lokasuojat. Mutta minä pärjäisin. Aivan varmasti. Ainakin yrittäisin. Maassa maan tavalla, tai ainakin sinne päin. 

Ajan kohti marketteja. Tarkkailen valoissa sateisen ikkunan pisarameren läpi muita kuskeja. Yksi meikkaa, toinen hieraisee nenästään muutaman aarteen vilkuillen samalla takapeiliin, kolmas kaartuu vieressä istuvan miehen syliin, neljäs riitelee kiivaasti, viides näpyttelee villisti kännykkää, ja eräs toinen tuijottaa eteensä tiukka ilme kasvoillaan ikään kuin tie katoaisi katseen siirtyessä. Keskittyneenä yhteen maan haastavimmista operaatioista. Perille pääsemiseen, turvallisesti. Sano e salvo.

Käännyn vihdoin oikealle tielle. Sille pitkälle, jonka varrella olevalle yksityisklinikalle monet kylän ladyt kurvaavat kurvinsa hiottaviksi. Klinikan edessä partioi usein sinivalkoinen auto. La polizia. Tuijotan viereisellä kaistalla venyvää jonoa, joka etenee hitaammin kuin maan pinnalla eteenpäin mateleva etana. Hätkähdän.

Olivatko ne? Ei. Nooo.Ei kai nyt sentään. Minulle? Olisivatko ne sittenkin? Olisiko joku tosiaan ne väläyttänyt minulle? Ne kuuluisat pitkät valot, jotka italialaisen liikenteen kirjoittamattomat solidaarisuussäännöt kannustavat vilkuttamaan merkiksi kanssasuharille edessä odottavasta poliisista. Kuin savannilla. Watch out, tuolla on leijona! Merkki, joka hiljentää ja parhaimmassa tapauksessa säästää paitsi muhevalta sakolta, myös ylimääräiseltä byrokratialta, pankkikuluilta ja noloilta selityksiltä. Kotona. Maan pyhimmässä.

Italiassa kaikkeen on aina strategia.

Oli se! Esattamente. Juuri sitä. I got them! Nopea pitkien valojen vilkutus. Kaksi kertaa. Sain ihan ensimmäistä kertaa ikioman merkin! Aivan henkilökohtaisen ja täysin sattumanvaraisen. Tunne on jotakin ainutlaatuista. Kuin pieni lottovoitto. Tai Bingo. I am finally part of them.

Grazie.