tiramisua milanossa

Joskus tapahtuu jotakin käänteentekevää. Se voi olla mitä vain; uusi tukka, uusi työ, uusi kumppani, tai uusi koti, ehkä kaikki yhdessä. Meillä se on tuo neljäs (niin kuin viimeiset postaukset olen jauhanutkin..) piakkoin bonuksena myös ensimmäinen. Jotenkin elämä vain muuttuu, ihan hissukseen sykähtää eteenpäin, eikä aikaakaan kun huomaa katsovansa uuteen horisonttiin.

Kihelmöi, kutkuttaa ja jännittääkin. Kuin uusi alku, vihdoin jossakin ihan omassa, johon jokainen tiilikin on syvällä sydämessä suunniteltu, tarkkaan ja huolellisesti harkittu. Ja sitten ne eiei- vaihtoehdot. Ah, ne suuret hudit, joita tuli tehtyä hetkinä, jolloin maman kuuppa ei niin harkinnut hankintojen perään, mutta nekin kuuluvat pakettiin. Ja hyvä niin. I am happy. Niistä lisää edempänä, lähitulevaisuudessa. Kunhan tutkani on ensin ne havainnut ja kovalla syynillä kohdistanut.

Siksi tämäkin blogi muuttaa osoitetta. That´s right. Kuin uusi alku, tabula rasa. Vähän enemmän yangia, svengiä ja swingia. Muutokseen on monta syytä.

Primo. Kommentteihin vastaaminen on yksi bloggaaja-identiteettini tärkeimpiä ominaisuuksia, ellei tärkein. Ehdottomasti ainakin hyvin olennainen. Lukuisat toivottomat yritykset vastata kommenteihin on johtanut lievästä merkittävään harmitukseen ja epätoivoon, kirjoitan pitkän pätkän, joka häviää lopulta kommenttien taivaaseen. Tämä johtaa uusille urille ja toivottavasti uusille mahdollisuuksille. Lisäksi sekä isi että Tenori ovat huomattavasti kärsivällisempiä Bloggerin latausnopeuden kanssa. Sillä suuri merkitys.

Secondo. En vain voi vastustaa muutosta juuri nyt kun kaikkea muutakin tärkeää tapahtuu. Ikään kuin pieni puhdistus, tilaa uusille seikkailuille. Sitä kauan kaivattua swingiä!

Terzo. Nyt vain tuntuu siltä.

Insomma, sitä uutta puhtia purjeisiin! Kaverit, eiköhän muuteta. Toivottavasti saan anteeksi tästä aiheutuvan vaivan ja haitan.

Rakkaudella, Karkki the AMSP- henkilö. (Alwaysmovingsomewhereperson)

Young and restless.

Tiramisua Milanossa to be continued.... Täällä.

Turvottaa, ahistää ja ähistää. Sipsipussia toisen perään stressiin, suklaata tauoilla ja matkalla kaapille lakritsaa. Välissä gorgonzolat ja matkalla takaisin kaikki keksit. Vyötärö kiristää ja posket pullottavat. Hehkuvat auringossa pyöreinä punaisina palloina. Mutta lisää on saatava. Ehkä päälle makkaraa tai ranskalaisia- jotakin mikä tuntuu niin lohdullisen kielletyltä. Vain hetken.

STRESSIÄ?

Juuri sitä. Hirmuinen stressi, kamala kiire, kasvavat laskut, tuli hännän alla ja vielä pankki. Kaikki yhdessä tai ei mitään. Siinä kuluu patukka jos toinenkin. Oikeastaan aika monta. En pysy enää laskuissa. Harmittaa, mutta nyt on tällaista. Ehkä pian on jo paremmin.   

Sitten sitä vain istahtaa pojan nukkuessa hetkeksi tietokoneen eteen. Sormet kuin vaivihkaa hamuavat näppäimistöllä. Katselevat sopivaa osoitetta. Tutkivat ja miettivät, mistä löytyy helpotus. Vyötärölle kertyneet kilot eivät kannusta uusia toppeja katselemaan, eivätkä bikinitkään tunnu juuri nyt sipsin ja makkarantäytteisen kropan ympärillä niin viehkoilta. Mutta mikä helpottaisi oloa? Lohduttaisi kuin hellä silitys..

Sitä pientä shoppausta. Jotakin tähän kriisiin, mielihyvää ja serotoniinia ilman suklaata. Myönnän, ennen juoksin keskustaan kun tilanne tuntui tiukalta. Ratsastin liikkeet läpi etsien sitä jotakin hetken lohdutusta. Housut, pieni paita, toppi, mitä vain. Kunhan hetken stressissä tuntuu hemmotellulta. Ikään kuin vahvistuneemmalta. Itsensä lohduttaminen shoppailulla on ehkä terapeuttisinta, mitä tiedän muhevan suklaapatukan jälkeen. Tai koko levyn.

Sitten se vain löytyi. Katselin hetken. Viisi nopeaa sekuntia ja päätin. Tuo sopii makuuhuoneeseemme, eikä se ole edes kallis. Siinä on norsu, lempieläimeni. Tuo on saatava. Absolutely. Siinä on jotakin niin lämmintä ja lohduttavaa. Kuin pieni, hellä kosketus. Jotakin niin... punaista. Rakastan punaista. Sitä paitsi, jollakin on peitettävä maalaukseni jäljet. En ole ehkä sittenkään aivan Picasso.

Visan etsintää, numeroita ja tilaus. Maailman lyhyin omantunnon kolkutus ja conferma, varmista.

Vain hetki ja tämä ihanuus on minun. Toivottavasti. Olo on lohduttautuneella.

Ja taas helpottaa.

Eräs hinterlandilainen mama täynnä sementtiä ja espressoa. Uinut maalissa- hiuksia ja kasvoja myöten. Kädet täynnä rakkoja, jalat tuhannen muussina, polvet ruvella, takapuoli katonrajaan hyppimisestä puuduksissa, sydän täynnä toivoa. Täyspäiväisen operaation jälkeen:

Pikkuisen horjahtelua,
Kompastelua,
Seiniä pitkin vierimistä.

Jossakin kesken maalauksen todettua:

-Hei, rakas, vilkaisisitko selkääni, onko se täynnä maalia?
-Ei, kulta. Ei näy viiruakaan.
-Hyvä. Seinä on siis kuiva.

Jatketaan harjoituksia.   

Ei se tyyli vaan se tulos.

Aah.

Tänä aamuna heräsin taas siihen aurinkoiseen päivään. On kulunut tasan vuosi yhdestä viime vuoden heinäkuisesta päivästä-syntymäpäivästä. Il compleanno. Taas yksi rasti lisää, yksi numero opeteltavana. Jos olisin puu, saisin kantooni yhden renkaan.

Vuosista voisi maksaa veroa. Kaikesta maksetaan veroa, voisin ihan hyvin maksaa vuosiveroa. Ikävero, IV. Antaisin mielelläni noin 5 vuotta pois- veroina lisäämään valtion budjettia. Tai johonkin muuhun käytännöllisempään, lisäämään käyttöikää. Tai miksei niitä voisi antaa hyväntekeväisyyteen- olisin varmasti joka vuosi yhtä reipas luovuttamaan vuosia! I promise!
 
Entä kun on joulupukki, eikö olekin olemassa myös synttäripukki? Onhan? Se sellainen, joka yhtenä päivänä toteuttaisi toiveen, mitä ikinä päivänsankari haluaakaan. (laillisuuden ja etiikan rajoissa.) Italiassa joulupukille jätetään illalla pöydälle lasillinen maitoa ja keksi, jotka yöllä häviävät pukin suuhun. Minä voisin jättää synttäripukille pienen martinin- shaken not stirred ja muutaman vuoden. Tosin joulupukki ei varmaankaan juo martinia. Ellei joulupukki satu olemaan James Bond.

Toiveena pukki voisi viedä ylimääräiset vuodet pois, mutta saisin kuitenkin itse valita poisvietävät vuodet. Esimerkiksi viime vuoden pitäisin ehdottomasti elämäni tähän astisista kauneimpana vuotena- Thompson, ihana pieni lanteita keinutteleva, laulava hurrikaanimme syntyi. Toisaalta, jokainen vuosi kypsyttää ja kasvattaa- omalla tavallaan. Rengas, vaikka kapeakin, on osa puuta. Ja siitä pitää tietenkin olla ylpeä. Mutta silti..

Minullako ikäkriisi? Oh, no. Minä vain niin tykkäisin, että vuodet olisivat vähän niin kuin pankkitilini saldo.

Eivät koskaan kasvaisi tiettyä numeroa suuremmiksi.

...

Aamulla isi yllätti sittenkin aivan odottamatta pienellä lahjalla. Ylimääräiset 15 laiskanletkeää minuuttia sängyn pohjalla ja pala Gianni Versacea. Tämä suloisuus kertoo aivan kaiken; Painoindeksin, ovulaation, tyylivinkit ja sopivan parfyymin. Jopa biorytmin! On se niin ihana tuo meidän isi, se ajattelee aina kaikkea.

Sitten vain illan pizzaan muutama pieni kynttilä ja voilà! Taidankin sittenkin antaa sen martinin illalla isille. Muutamalla pusulla terästettynä.

Shaken not stirred.

Tapahtuuko kenellekään muulle koskaan näin:

Virkeä keskustelu soljuu leppoisan letkeästi eteenpäin ystävän kanssa. Puhumista riittää ja lauseet sinkoilevat villeinä ilmaan. Hymyjä, hörähdyksiä, nokkelia kommentteja, lupsakoita vastauksia ja iloinen keskusteluu virtaa.

Kunnes.

Kesken iloisen keskustelun ystävä sanoo yllättäen jotakin, johon itse ei ollut valmistautunut. Ihan vain yksinkertaisen lauseen, mutta sellaisen, johon tekisi mieli vastata edelleen iloisen nokkelasti. Jotakin sulavaa, smooth. Ikään kuin keskustelun luonnolliseksi jatkeeksi. 

Yhtäkkiä sitä löytääkin itsensä juuri siitä, keskellä erästä dynaamisinta keskustelua, katselemassa vastausta odottavaa ystävää, ihan hiljaa. Tyhjä, nothing! Mitään ei tule mieleen. Katse kohti keskustelukumppania, lämmin hymy edelleen korvissa, pää keinuen. Ylös, alas, ylös, alas. Nytkähdellen kuin hyväksynnän merkiksi.

Samassa kasvoille leviää hymyilevän odottava ilme. Silmät kohoavat kulmakarvoihin, hengitys pysähtyy ja jossakin syvällä, kaukana hymyn takana kalahtaa megafoni: vastaa, vastaa, vastaa -mitään kuitenkaan keksimättä. Neuronit juoksevat kilpaa, tutka hakee kohdetta- etsivät epätoivoisesti jotakin sanottavaa. Ei mitään. Niente. Hetki venähtää ikuisuudeksi, eikä mitään järkevää tule mieleen.

Lopulta jostakin karkaa,

-Joo.

Joo! Mikä tuo nyt oli? Joo. Notkea, iloinen keskustelu haihtuu samassa ilmaan. Kuin koko vaivalla rakennettu korttitalo leviäisi pitkin lattiaa. Keskustelu on ohi, puheenaihe vaihtuu, mutta hetki jää jonnekin alitajuntaan. Vaivaamaan. Vaikka sitä ei niin enää ajattelisikaan. Paitsi..

Eräänä iltapäivänä puolen vuoden kuluttua käydystä keskustelusta sohvalla röhnöttäen, pizzanpala puoliksi suussa tapahtuukin yhtäkkinen valaistus:

Aah! Niin se oli! Juuri noin minun olisi pitänyt sanoa. Itse keskustelu jääköön nyt salaisuudeksi, kyse oli vain pienestä lahjasta. Mutta se se oli. Juuri näin.

"Olet joka pennin arvoinen. "

Tulipahan sanottua.