Eräs hinterlandilainen mama täynnä sementtiä ja espressoa. Uinut maalissa- hiuksia ja kasvoja myöten. Kädet täynnä rakkoja, jalat tuhannen muussina, polvet ruvella, takapuoli katonrajaan hyppimisestä puuduksissa, sydän täynnä toivoa. Täyspäiväisen operaation jälkeen:

Pikkuisen horjahtelua,
Kompastelua,
Seiniä pitkin vierimistä.

Jossakin kesken maalauksen todettua:

-Hei, rakas, vilkaisisitko selkääni, onko se täynnä maalia?
-Ei, kulta. Ei näy viiruakaan.
-Hyvä. Seinä on siis kuiva.

Jatketaan harjoituksia.   

Ei se tyyli vaan se tulos.

Aah.

Tänä aamuna heräsin taas siihen aurinkoiseen päivään. On kulunut tasan vuosi yhdestä viime vuoden heinäkuisesta päivästä-syntymäpäivästä. Il compleanno. Taas yksi rasti lisää, yksi numero opeteltavana. Jos olisin puu, saisin kantooni yhden renkaan.

Vuosista voisi maksaa veroa. Kaikesta maksetaan veroa, voisin ihan hyvin maksaa vuosiveroa. Ikävero, IV. Antaisin mielelläni noin 5 vuotta pois- veroina lisäämään valtion budjettia. Tai johonkin muuhun käytännöllisempään, lisäämään käyttöikää. Tai miksei niitä voisi antaa hyväntekeväisyyteen- olisin varmasti joka vuosi yhtä reipas luovuttamaan vuosia! I promise!
 
Entä kun on joulupukki, eikö olekin olemassa myös synttäripukki? Onhan? Se sellainen, joka yhtenä päivänä toteuttaisi toiveen, mitä ikinä päivänsankari haluaakaan. (laillisuuden ja etiikan rajoissa.) Italiassa joulupukille jätetään illalla pöydälle lasillinen maitoa ja keksi, jotka yöllä häviävät pukin suuhun. Minä voisin jättää synttäripukille pienen martinin- shaken not stirred ja muutaman vuoden. Tosin joulupukki ei varmaankaan juo martinia. Ellei joulupukki satu olemaan James Bond.

Toiveena pukki voisi viedä ylimääräiset vuodet pois, mutta saisin kuitenkin itse valita poisvietävät vuodet. Esimerkiksi viime vuoden pitäisin ehdottomasti elämäni tähän astisista kauneimpana vuotena- Thompson, ihana pieni lanteita keinutteleva, laulava hurrikaanimme syntyi. Toisaalta, jokainen vuosi kypsyttää ja kasvattaa- omalla tavallaan. Rengas, vaikka kapeakin, on osa puuta. Ja siitä pitää tietenkin olla ylpeä. Mutta silti..

Minullako ikäkriisi? Oh, no. Minä vain niin tykkäisin, että vuodet olisivat vähän niin kuin pankkitilini saldo.

Eivät koskaan kasvaisi tiettyä numeroa suuremmiksi.

...

Aamulla isi yllätti sittenkin aivan odottamatta pienellä lahjalla. Ylimääräiset 15 laiskanletkeää minuuttia sängyn pohjalla ja pala Gianni Versacea. Tämä suloisuus kertoo aivan kaiken; Painoindeksin, ovulaation, tyylivinkit ja sopivan parfyymin. Jopa biorytmin! On se niin ihana tuo meidän isi, se ajattelee aina kaikkea.

Sitten vain illan pizzaan muutama pieni kynttilä ja voilà! Taidankin sittenkin antaa sen martinin illalla isille. Muutamalla pusulla terästettynä.

Shaken not stirred.

Tapahtuuko kenellekään muulle koskaan näin:

Virkeä keskustelu soljuu leppoisan letkeästi eteenpäin ystävän kanssa. Puhumista riittää ja lauseet sinkoilevat villeinä ilmaan. Hymyjä, hörähdyksiä, nokkelia kommentteja, lupsakoita vastauksia ja iloinen keskusteluu virtaa.

Kunnes.

Kesken iloisen keskustelun ystävä sanoo yllättäen jotakin, johon itse ei ollut valmistautunut. Ihan vain yksinkertaisen lauseen, mutta sellaisen, johon tekisi mieli vastata edelleen iloisen nokkelasti. Jotakin sulavaa, smooth. Ikään kuin keskustelun luonnolliseksi jatkeeksi. 

Yhtäkkiä sitä löytääkin itsensä juuri siitä, keskellä erästä dynaamisinta keskustelua, katselemassa vastausta odottavaa ystävää, ihan hiljaa. Tyhjä, nothing! Mitään ei tule mieleen. Katse kohti keskustelukumppania, lämmin hymy edelleen korvissa, pää keinuen. Ylös, alas, ylös, alas. Nytkähdellen kuin hyväksynnän merkiksi.

Samassa kasvoille leviää hymyilevän odottava ilme. Silmät kohoavat kulmakarvoihin, hengitys pysähtyy ja jossakin syvällä, kaukana hymyn takana kalahtaa megafoni: vastaa, vastaa, vastaa -mitään kuitenkaan keksimättä. Neuronit juoksevat kilpaa, tutka hakee kohdetta- etsivät epätoivoisesti jotakin sanottavaa. Ei mitään. Niente. Hetki venähtää ikuisuudeksi, eikä mitään järkevää tule mieleen.

Lopulta jostakin karkaa,

-Joo.

Joo! Mikä tuo nyt oli? Joo. Notkea, iloinen keskustelu haihtuu samassa ilmaan. Kuin koko vaivalla rakennettu korttitalo leviäisi pitkin lattiaa. Keskustelu on ohi, puheenaihe vaihtuu, mutta hetki jää jonnekin alitajuntaan. Vaivaamaan. Vaikka sitä ei niin enää ajattelisikaan. Paitsi..

Eräänä iltapäivänä puolen vuoden kuluttua käydystä keskustelusta sohvalla röhnöttäen, pizzanpala puoliksi suussa tapahtuukin yhtäkkinen valaistus:

Aah! Niin se oli! Juuri noin minun olisi pitänyt sanoa. Itse keskustelu jääköön nyt salaisuudeksi, kyse oli vain pienestä lahjasta. Mutta se se oli. Juuri näin.

"Olet joka pennin arvoinen. "

Tulipahan sanottua.

Eilen suihkun jälkeen takkuista tukkaani kammatessa kampani yhtäkkiä pysähtyi erääseen tuhannen mutkalla sykkivään suheroon. Jähmetyin paikalleni.

Kylpyhuoneen ikkunan alla olevalta päiväkodin parkkipaikalta kuului, kuten tavallista, ääniä. Kylpyhuoneessa hääräillessäni kuulen usein parkkipaikan elämää. Koiria, lapsia, lintuja, naapurustoa, korttipeleissään kinastelevia vanhuksia, insomma- kaikkea. Eilen takkujani selvitellessä kuitenkin uppouduin kuin tahtomattani erääseen puhelinkeskusteluun. Salaa. (hyi hyi)

Eräs miellyttävän kuuloinen isä keskusteli entisen vaimonsa kanssa puhelimessa aivan ikkunani alla pienen poikansa kesäloman kohtalosta. Poika oli lähdössä loman ajaksi pois, eikä isä enää näkisi poikaansa kahteen pitkään kuukauteen, ennen syksyä. Keskustelu kosketti. Osui ja upposi.

-Mutta onko teidän aivan pakko olla siellä kaksi kuukautta?
....
-Eikö Francesco voisi olla kanssani kuukauden?
...
-Kaksi viikkoa? Viikon?
....
-Viikonloppu?
....
- Mutta sitten en näe häntä ennen syksyä! 

Isä vetosi pojan äitiin kaikilla tunteillaan. Tunsin epätoivon kasvavan isän sydämessä. Kaksi pitkää kuukautta, eikä hetkeäkään pojalle. Puhelinkeskustelun edetessä haroin takkua kammallani yhä kiivammin. Kampa pysyi paikallaan, sojottamassa ulos takusta. Ilmassa väreilivät ikävä ja toivo. Säteilivät suoraan kylpyhuoneeseemme. Eikö Francesco voisi todella olla isänsä luona puolet lomasta? Edes hetken.Yhden päivän, tunnin? Lomasuunnitelmat oli sovittu. Isä jatkoi keskustelua jo hieman nieleskellen anoen pientä hetkeä poikansa kesälomasta. Kuulin pyöräilevän pienen pojan ääntä isänsä vierestä. Kampa irtosi tukasta, suuri solmu täynnä katkenneita hiuksia. Katselin katon rajassa olevaa avointa ikkunaa toivoen kiperästi isän ja pojan löytävän yhden pienen hetken yhdessä. 

-Mutta minun tulee niin ikävä. Francesco haluaisi viettää lomaansa myös täällä. Onko teidän aivan pakko olla poissa kaksi kuukautta?
...
-Mutta kaksi kuukautta?

Isän ääni kuulosti hetki hetkeltä epätoivoisemmalta. Hän nielaisi jälleen yrittäen samalla kerätä vahvuutta poikansa tähden. Isä selvitti murtuneen äänensä ja köhäisi. Minä puristin kylpyhuoneessani takkuista kampaa vasten rintaani hiusten sojottaessa kohti kattoa. Voi, eikö todella mitään olisi tehtävissä? Isä luovutti. Francescon lomasuunnitelmat olivat jo selvät, sovitut. Isä ja poika näkisivät toisensa jälleen syksyllä. 

-En siis voi tehdä mitään.. Certo, capisco. Ymmärrän.
...
-Ok. No, ciao. A dopo.

Painoin pääni alas. Suu mutrulla painoin kampaa yhä tiukemmin vasten rintaani. Olin niin valtavan pahoillani tämän kylpyhuoneen ikkunasta kuulemani isän ja Francescon puolesta.

Poika lopetti pyöräilyn. Hän seisahtui paikalleen. Isä keräsi hetken voimaa ja kääntyi poikansa puoleen:

-Hei, mestari. Nyt meidän on mentävä äidin luokse. Sinulle tulee hieno loma ja me nähdään sitten, kun palaat, ok? Voidaan pelata hyvä matsi jalkapalloa. Mitäs tuumit?
-Ok. Ma papà, poi stai con me tutto il fine settimana? Isä, olethan kanssani sitten koko viikonlopun?  Me lo prometti? Lupaathan?
-Tietysti. Ma certo.

Katsahdin täynnä takkuja hörsyävää kampaani suupielten painuessa alas väpättäen. Poika ja isä lähtivät pois kylpyhuoneen ikkunan alta. Askel askeleelta saatoin kuvitella isän ikävän puristuvan rinnassa. Miksi nämä hetket onkin aina niin vaikeita?

Kampasin takut suoriksi, puhdistin kamman ja lähdin kylpyhuoneesta. Yhtä arjen koskettavaa tarinaa rikkaampana. Painoin lämpimän suukon Tenorin otsalle ja katsoin poikaa. Niin se on. Elämä.

Kaksi kuukautta on pieni aika ihmisen elämässä.
Ikuisuus kaipaavalle.

Eilen illalla espressokuppien ääressä kylki kyljessä nojutessamme keskustelimme miehen kanssa eri osamääristä. I quozienti. Mies on (kuulemma) saanut lahjaksi ihan pikkuisen keskivertoa korkeamman älykkyysosamäärän, matemaattista lahjakkuutta ja nopeaa päättelykykyä, mutta ei hätää- onneksi me tasapainotamme toisiamme hyvin. Minä koheltelullani tuon loogiseen seuraan ylimääräistä vipinää ja särmää. Selvitellessämme koheltelun tuloksia mies saa puolestaan käyttää rakkaita aivonystyröitään. Kaikin panoksin. Ja se pitää miehen puolestaan virkeänä- fifty fifty.

MUTTA.

On sentään jotakin, jossa olen aivan yliverto. Osamäärältäni varsin verraton. Mies aikansa kuluksi nimesi rakkaalleen omat osamääränsä. Ihana, huomaavainen mies. Tässä muutama:

Unohtamisosamäärä, UO. Tässä olen aivan haka. Onnistun unohtamaan niin kauppalistan (vaikka se on kädessä) kuin ruoankin hellalle. Tai paremminkin veden. Sillä kasviksethan tämä supermama unohtaa lisätä jo pohjaan kiehuneeseen veteen. Unohtelu johtaa siihen, että kysyn asiat useaan kertaan, mutta toisaalta- ikävät asiat unohtaa nopeasti. Elämä on aina kuin ensimmäinen kerta, kaikessa. Sellaista.. onnellisen hoksaavaa! Unohtamisosamäärä on varmaankin noin 200. Rohkeammin arvioituna ehkä jopa hieman enemmän.

Nalkutus-jankutus-kimitysosamäärä, NJKO. Näinä hetkinä kasvoille valahtaa ilme, kädet viuhtovat tuulessa, äänihuulet värisevät, kimeys peittää desibelit, posket painuvat alaspäin, suu valmistautuu patruunoin ja tulitus alkaa. Se on menoa. Kuin Incredible Hulk- vain kimittävänä versiona. Joskus tästä osamäärästä saavat harmillisesti nauttia niin puhelinyhtiö kuin puskuria liian lähellä ajavat autot. Osamäärä on noin 250. Aivan käsittämättömän loistava tulos. I learned from the best.

Ja vielä:

Kärsimättömyysosamäärä, KO. Tässä on jotakin ennenkuulumattoman liikuttavaa. Parisuhteemme eräs toistuvimmista mantroista: jokonyt jokonyt jokonyt. Tämä osamäärä vie paitsi miehen ennenaikaiseen harmautumiseen, myös suoraan viimeiseen, muttei suinkaan vähäisimpään osamäärään;

Karkinsyöntiosamäärä, KSO. Talosta ei löydy kääröissään vielä odottavaa suklaapatukkaa, lakritsaa, hedelmäkarkkia, salmiakkia, purkkaa, toffeeta, uutta tai vanhaa. Karkin puutteessa purkista syödään marmeladi. Jos sitäkään ei löydy.. niin lähdetään ostamaan.

Heti.

After all, I am just a woman. Ja osamääriltäni aika mukiinmenevä. Kaikkea muuta voi harjoitella.

kuva